Olen ollut rehellinen Madonnafani vaippaikäisestä asti.
Viime helmikuussa äiti soitti aamulla töistä.
"Mulla on nyt sulle ne liput..."
Olin niin onnellinen! Itkin vuolaasti onnenkyyneleitä seuraavat pari päivää, olin aivan sekaisin.
Tuo sama tunne valtasi mieleni viime keskiviikkona, istuin odottavaisena auton takapenkille ja kuuntelin Madonnaa, Frozenia.
Keikkapäivä koitti. Jonotin yli 12 tuntia. En ollut syönyt mitään 29 tuntiin ennen porttien aukeamista. Halusin keskittyä täysin Madonnaan.
Olimme onnekseni nopeita ja minulle suopui paikka josta näkisin moitteettomasti lavalle.
Odotin siinä vain. Istuimme kuumassa auringossa kuin patsaat paikoillamme. Lämppäri aloitti...ja lopetti.
Tunnelma alkoi nousta, kaikki odottivat hartaasti.
Loppujen lopuksi harras odotus kesti noin 45 minuuttia.
Sitten se alkoi, vilske sermien takana loppui, yleisö hiljentyi. Yhtäkkiä kaikki alkoivat kiljua ja taputtaa valtavalla volyymilla.
Intro alkoi... "If you want it....there you got it..."
Koko valtava ihmisjoukko huusi ja riehui toivottaen samalla riehakkaasti Madonnan erittäin tervetulleeksi Suomeen.
Madonna katseli meitä valtaistuimeltaan ja hymyili tyytyväisenä, ehkä hieman yllättyneenäkin, hitaasti painuvan auringon valaistessa hänen kultaisin hiuksin kehystetyt kasvonsa.
Hän alkoi laulaa ja yleisö hullaantui. Minä ja lukemattomat muut rehelliset fanit itkivät vuolaasti isoja onnenkyyneliä pitkin leveän hymyn ja onnen kiristämiä kasvoja. Muut taputtivat tahdissa, hyppivät ja huusivat, lauloivat, tanssivat.
Kirkas täysikuu nousi ja aurinko painui taivaanrannan taakse. Me koko suuri yleisö olimme hyppineet, tanssineet, taputtaneet, laulaneet, kiljuneet, huutaneet, ja riehuneet itsemme aivan väsyksiin. Porukat joutuivat jo pitämään huolen etten pyörtyisi kesken kaiken, olin alkanut vaappua holtittomasti ja kalveta uhkaavasti, johtunee tieten syömättömyydestäni. Mutta se ei lannistanut minua, varmasti tuhansilla muilla oli käynyt samoin. Se ei huolettanut enää ketään, kohta kaikki taas riehuivat kuin viimeistä päivää, minä myös.
Show oli upea, tansseineen, valoineen, yleisöineen.
Se oli fantastista.
Näin Madonnan, hän näki minut. Hän näki meidät kaikki. Jokaisen onnenkyyneleen mitkä vuolaina virtoina valuivat pitkin meidän fanien punaisia poskipäitä.
Hän näki kuinka me kaikki fanit riehakkaasti tanssimme ja kiljuimme saadaksemme häneltä lisää huomiota ja jumaloidaksemme häntä hänen edessään.
Keikka loppui, näin jahdin Madonna kyydissään kaartamassa lahdella pois alueelta.
Ihmiset vaelsivat väsyneinä takasin koteihinsa, hotelleihin, metroon, autoille.
Nyt se olisi ohi.
Kestää kauan ymmärtää missä todella olin.
En voi unohtaa sitä koskaan.
Madonna, Jumalani.
Ikuisesti.
